tiistai 1. toukokuuta 2012

Elämän lyhyt oppimäärä

Aamulla yritimme mennä beibin luokse kello kahdeksan vierailulle. Hoitaja kuitenkin torppasi vierailumme ja samaan aikaan kollegat vanhempien huoneesta kutsuttiin toiseen huoneeseen keskustelemaan. Siinä vaiheessa tuntui todella pahalta, koska harvoin vanhempia kutsutaan minnekään syrjään kuuntelemaan iloisia uutisia. Vielä eilen illallahan se naapurisängyn pirpana huuteli "maitua, isi, maitua" kirkkaalla äänellä ja hoitajat rauhoittelivat pikkupotilasta, että "aamulla saat niin paljon maitoa ja limsaa kuin vain jaksat juoda".

Koska meitä ei huolittu sairaalalle, lähdimme gummitätsyn aveceiksi lastenvaatekirppikselle, joka oli poikkeuksellisesti avoinna näin pyhäpäivänäkin. Minä tein sitä, mitä parhaiten osaan, eli tyhjensin tilin siihen puotiin - mutta nyt on tyttyräisellä garderobi taas kuosissa. Missään välissä se tosin ei ole huonossa hapessa ollutkaan.

Kello kolmentoista vierailulla pääsimme tyttären luokse, vanhempien huoneessa ei ollut ketään muuta odottamassa ja se tuntui pahaenteiseltä, koska joka kerta aiemmin olimme jonottaneet rinta rinnan  niiden aamuisten vanhempien kanssa. Osastolle päästyä olin pettynyt, koska toivoin beibin hengittelevän jo itsekseen, mutta siinähän se happiputki vielä nappulaan meni. Häntä ei enää pidetä lääkkeillä unessa, vaan hän ei vaan ollut suostunut heräämään ihan vielä. Tarkoituksena on se, että nappulan annetaan herätä omia aikojaan ja sitten kun hän on varmasti virkkuna niin hengitysputki poistetaan ja katsotaan, kuinka keuhkot alkavat pelaamaan omatoimisesti. Hänellä oli ultrassa ollut vielä muutamia hapettomia kohtia keuhkoissa, eli hänen pitäisi pystyä yskimään ne itse pois ennenkuin hengityksen tukemisesta voidaan luopua. Mutta vielä silloin tyttö oli vain nii-iin kamalan väsynyt!

Palasimme mäkkitalolle ruoan laittoon ja lentolippujen siirtoon. Alun perin meillä oli aikataulu, jonka mukaan isän olisi pitänyt lentää huomenna aamupäivästä kotiin mutta tilanteen ollessa tämä, hän ei lähde minnekään ennen kuin tilanne vakiintuu. Tänne hiippaili uusi perhe pohjoisesta, heidän vajaan parin vuoden ikäisen pikkuhipin pumppu leikataan huomenissa. Tuntui aivan Ronald McDonald-veteraaneilta, kun pystyi selittämään talon toimintatavat ja mitä mistäkin kaapista löytyy.

Neljästä-kuuteen vierailuaikana kävimme taas heilahtamassa teholla, ei mitään uutta auringon alla. Nuppu nukkuu eikä mitään tapahdu niin pitkään aikaan kun uni maistuu. Kun olimme poistumassa vanhempien huoneesta meidän kanssa samaan aikaan jonottamassa olleen pariskunnan äiti tuli yhtä aikaa ulos. Heidän lapsi oli kuollut aamulla yhdeksän aikaan puolen tunnin elvyttämisen jälkeen ja tämä pirpana oli tullut vain sairaalaan vain rutiinitoimenpiteeseen.

Siihen hetkeen ei ollut sanoja - hän joka eilen illalla vaati "maitua, isi, maitua" oli nyt kuollut eikä sitä vanhempien ja läheisten tuskaa voi millään sanoilla helpottaa. Tietysti ymmärrän, että meillä on täällä Helsingissä lastensairaala, mutta jos vanhemmille ei ole tarjolla mitään muuta apua kuin keskustelu - ei lääkkeitä, ei lääkäreitä - kaikki ei ole aivan kunnossa. Toki onhan se selvää, että lapset ovat sairaalan potilaita ja heitä hoidetaan. Mutta tilanteessa jossa lapsi menehtyy, pitäisi olla jokin muu toimintaprotokolla kuin se, että vanhemmille varataan aika ja tilataan taksi Auroran sairaalaan. Tämäkin äiti pääsi tupakalle ainoastaan oman äitinsä ja sisaren vartioimana, ettei hän vain tekisi itselleen mitään.

"Ja liki niin meidät onni ohittaa,
et ilmavirta vie hatun mukanaan
Ja liki niin meidät onni ohittaa,
et on kuin tuntea vois lämmön ihollaan"
-Pauli Hanhiniemi Kerran elettyä -

Kuinka muistaa näinä hulluina päivinä olla kiitollinen pelkästään siitä, että lapsen sydän lyö kerran. Ja jos sydän lyö vielä toisen kerran perään, niin se olisi juhlan paikka. Ja jos sydän jatkaa lyömistään - vaikkakin lääkkeillä tuettuna - me olemme lottovoittajiakin onnekkaampia? Enää ei muuten ahdista se, onko tyttö hengityskoneessa illan, viikon vai vuoden, kunhan nappula vain On Olemassa. Eikä sillä ole väliä, milloin hän herää kunhan hän vain On ja minä saan pussata hänen polveaan ja silitellä silkkiposkea. Se muutaman viikon takainen avautuminen kollegalle siitä, kuinka mua puristaa se että meillä kaikki kehittyminen etenee niin hitaasti tuntuu aivan käsittämättömän typerältä nyt, kun toisilla ei enää ole sitä lasta mikä vielä illalla oli. Mutta tuon koulutuksen kaaliin menemisen ei olisi pitänyt vaatia ihmisuhria.

Puoli yhdeksän käynnin aikana pupu nukkui edelleen. Eli sain silitellä, pussailla, lauleskella ja jutella nuppuselle ja sitten lähdettiin pois. Jäätiin vielä hetkeksi sairaalan pihalle ja siihen kurvasi musta pakettiauto jossa oli kaksi miestä tummissa puvuissaan. Pikkuista enkelilasta oli tultu hakemaan. Miten läheltä se liippasikaan, että me olisimme olleet tuossa samassa paikassa. Ja miten tervettä olisi muistaa se, että se liippaa joka hetki läheltä, eikä koskaan tiedä milloin on niiden viimeisten hyvästien aika.
 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti