Jotenkin alkaa tuntumaan siltä, että kohtalo on antanut meille Uuno Turhapuron roolin tässä elämässä. Iloa ja riemua riittää ja yht´äkkiä huomataan että tässähän kellutaan korvia myöten siinä itsessään..
Tänään oli beibin kardiologin kontrollikäynti. Edellisestä sydänleikkauksesta on puolitoista vuotta, tyttö on kehittynyt ja kasvanut kohisten - uusia taitoja on ilmestynyt melkein päivittäin ja päiväkodissa menee vallan mainiosti. Ja sitten se sydänlääkärin pirulainen kaikessa viisaudessaan kertoi, että läppä vuotaa edelleen ja rasittaa sydäntä ja se täytyy korjata. Eli vuosi 2013 oli meidän elämämme paras vuosi, koska lähes koko vuoden elimme siinä luulossa että kaikki on hyvin ja jostain ihmeen syystä nappulan sydän on parantunut.
Ei ole.
Puolen vuoden päästä on kontrolli, eli röngtenit ja verikokeet ja sen jälkeen aletaan odottelemaan leikkausaikaa.
Minä voisin tällä hetkellä peruuttaa jo vuoden 2014 alkamisen, siinä taitaa olla jotain vikaa. Jos kuitenkin ottaisin tilalta tuon 2013:n uudestaan.
Jotenkin on vain tyhjä olo. En minä ole vihainen, en ainakaan vielä, kaikki aikanaan. Nyt tuntuu siltä, että sammutan valot, nappaan tytön tiukasti kainaloon ja alan odottamaan aamua - tämä painajainen saisi jo loppua.
tiistai 10. joulukuuta 2013
keskiviikko 12. syyskuuta 2012
Ei kahta ilman kolmatta ja muita ikuisia viisauksia
Yksi sana: prkl (jokainen voi lisätä puuttuvat vokaalit).
Kardiologit on lusiferin kätyreitä ja heidän ainoa tehtävänsä on viljellä surua ja huolta pahaa-aavistamattomiin vanhempiin. Eilen oli beibin sydänkontrolli. Jälkimmäisestä leikkauksesta on kulunut se neljä kuukautta, piupana on kehittynyt rytinällä tänä aikana, uusia viittomia ja sanantapailuja tulee päivittäin, ensimmäiset tanssimuuvit on opeteltu ja koko pimu on täynnä virtaa ja elämänriemua. Me olemme isänsä kanssa olleet onnesta ymmyrkäisinä tästä mahdollisuudesta ihastella beibin kasvua ja siitä, että meillä on tuo ihana, elävä lapsi.
Mutta kuinka kauan meillä on tuo pörriäinen surraamassa lattialla ja aploderaamassa potalla? Eilen OYS:sin kardiologi antoi julman tuomion. Läppä vuotaa liikaa edelleen, sydämen vasen kammio on lähtenyt taas laajentumaan ja tilannetta helpottaa leikkaus. Vielä meitä ei jonoon laitettu, tyty on niin hyvässä kunnossa, mutta tulevaisuudessa se kamala leikkausrumba odottaa meitä poloisia pikkupartikkeleja.
Sydän on kylmä, mieli on maassa ja ahdistus jotain sanoinkuvaamattoman suurta. Alan jo hiljalleen uskoa olevani Hitlerin reinkarnaatio tai jotain vielä pahempaa, koska kaikkea tätä huonoa tuuria ei voi selittää yhden elämän synneillä.
Kardiologit on lusiferin kätyreitä ja heidän ainoa tehtävänsä on viljellä surua ja huolta pahaa-aavistamattomiin vanhempiin. Eilen oli beibin sydänkontrolli. Jälkimmäisestä leikkauksesta on kulunut se neljä kuukautta, piupana on kehittynyt rytinällä tänä aikana, uusia viittomia ja sanantapailuja tulee päivittäin, ensimmäiset tanssimuuvit on opeteltu ja koko pimu on täynnä virtaa ja elämänriemua. Me olemme isänsä kanssa olleet onnesta ymmyrkäisinä tästä mahdollisuudesta ihastella beibin kasvua ja siitä, että meillä on tuo ihana, elävä lapsi.
Mutta kuinka kauan meillä on tuo pörriäinen surraamassa lattialla ja aploderaamassa potalla? Eilen OYS:sin kardiologi antoi julman tuomion. Läppä vuotaa liikaa edelleen, sydämen vasen kammio on lähtenyt taas laajentumaan ja tilannetta helpottaa leikkaus. Vielä meitä ei jonoon laitettu, tyty on niin hyvässä kunnossa, mutta tulevaisuudessa se kamala leikkausrumba odottaa meitä poloisia pikkupartikkeleja.
Sydän on kylmä, mieli on maassa ja ahdistus jotain sanoinkuvaamattoman suurta. Alan jo hiljalleen uskoa olevani Hitlerin reinkarnaatio tai jotain vielä pahempaa, koska kaikkea tätä huonoa tuuria ei voi selittää yhden elämän synneillä.
keskiviikko 23. toukokuuta 2012
Eikä tässä vielä kaikki..
Julkisuuteen on noussut tänään nettiadressi HYKS:in K9 (lasten teho) inhimillisempien vierailuaikojen puolesta. Olen allekirjoittanut sen ja kehoitan kaikkia muitakin tekemään niin.
http://www.adressit.com/lasten_oikeus_vanhempiinsa_tehohoidossa
Seuraava teksti on vain henkilökohtainen mielipiteeni:
K9 osastolla todella on tiukat ajat jolloin vanhemmat saavat olla lapsensa luona. Meillähän tämä oli kohtalaisen siedettävää ensimmäisellä kierroksella, koska lapsi oli vasta 5kk:n ikäinen ollessaan siellä. Hän ei vierastanut hoitajia, ei kaivannut vanhempiaan tai muutoinkaan näyttänyt kärsivän erosta. Tämä toinen kierroshan tehtiin kun tyttö oli 1v3kk - vierastus oli pahimmillaan ja syliinottoa kuvaava viittoma on jo kovasti käytössä. Ja tytär on oppinut siihen, että vähintään toinen vanhemmista on hänen kanssaan 24/6 (sunnuntait mummo hoitaa beibiä meidän töissä ollessamme). Kyllähän se riepoi sydämen tuhannen palasiksi kun tiesi, että nappula ikävöi hereillä ollessaan ja me ikävöimme häntä koko ajan.
Ja tuolla teholla hoidetaan taaperoikäisiä samalla tavalla kuin pikkunatiaisiakin. Miltä se mahtaakaan tuntua 3- tai 5-vuotiaasta kun äiti ja isä pääsevät käymään hetkeksi aamukahdeksalta (jos hyvä tuuri käy) ja sen jälkeen seuraavan kerran lastentehobingoa pelataan klo 13 jälkeen? Eikä noista ajoista jousteta, ei sitten niin millään.
Mehän olemme pisimmillään odottaneet siinä hikisessä kopissa puolitoista tuntia tyttären luokse pääsemistä. Ja ainakin kokemuksen mukaan se ilmanvaihto-ongelmia pahoitteleva teksti on roikkunut vanhempien "lepohuoneen" seinällä vajaan vuoden - lämpötila huoneessa on lähempänä 30 astetta koko ajan eikä ilma siellä vaihdu laisinkaan. Jokaista risahdusta kuunnellaan ja nanosekunnissa ollaan valmiita hyppäämään penkistä jos kaiuttimesta kuuluu: "N:n äiti ja isä voivat tulla". Lepäämisestä siinä huoneessa on turha haaveillakaan, jokaisen odottajan silmät on naulittu seinäkelloon, jonka minuutit matelevat ja syövät sitä kallisarvoista vierailuaikaa hetki hetkeltä lyhyemmäksi.
Siinä huoneessa aistii ne tuhannet ja taas tuhannet odotetut epätoivoiset minuutit ja itketyt kyyneleet. Ainoa positiivinen asia on astiakaapissa olevat muumi-astiat jotka Vilja Vaeltajan sakki on lahjoittanut
http://viljavaeltaja.blogspot.com/search?updated-min=2011-01-01T00:00:00-08:00&updated-max=2012-01-01T00:00:00-08:00&max-results=29
Kun täältä maalta lähdetään Helsinkiin asti sairaalaan, niin eipä käy pienessä mielessäkään se, että jostakin asiasta voisi reklamoida. Mekin olemme muiden kollegoiden kanssa alistuneet noihin julmiin vierailusääntöihin mukisematta ja järjestäneet päivämme niin että olemme aina vierailuajan alkaessa vaanimassa sinisellä sohvalla mahdollisuutta päästä lapsemme luokse. Kunpa tuohon tulisi muutos. Beibi aloitti elämäntaipaleensa OYS:sin lastenteholla osastolla 55 - ja minä sain olla siellä aina. Vaikka kyseessä oli vastasyntyneiden osasto. Jopa mymmeli pääsi käymään siellä katsomassa perheen uusinta jäsentä. Toki lääkäreiden kierron ja hoitajien palaverien aikaan meidät vanhemmat paiskattiin huoneen ulkopuolelle, mutta heti sen jälkeen saimme mennä takaisin natiaistemme luokse. Miksi siis ei silloin kun lapsi jo osaa vaatia läheisyyttä ja ikävöi vanhempiaan?
http://www.adressit.com/lasten_oikeus_vanhempiinsa_tehohoidossa
Seuraava teksti on vain henkilökohtainen mielipiteeni:
K9 osastolla todella on tiukat ajat jolloin vanhemmat saavat olla lapsensa luona. Meillähän tämä oli kohtalaisen siedettävää ensimmäisellä kierroksella, koska lapsi oli vasta 5kk:n ikäinen ollessaan siellä. Hän ei vierastanut hoitajia, ei kaivannut vanhempiaan tai muutoinkaan näyttänyt kärsivän erosta. Tämä toinen kierroshan tehtiin kun tyttö oli 1v3kk - vierastus oli pahimmillaan ja syliinottoa kuvaava viittoma on jo kovasti käytössä. Ja tytär on oppinut siihen, että vähintään toinen vanhemmista on hänen kanssaan 24/6 (sunnuntait mummo hoitaa beibiä meidän töissä ollessamme). Kyllähän se riepoi sydämen tuhannen palasiksi kun tiesi, että nappula ikävöi hereillä ollessaan ja me ikävöimme häntä koko ajan.
Ja tuolla teholla hoidetaan taaperoikäisiä samalla tavalla kuin pikkunatiaisiakin. Miltä se mahtaakaan tuntua 3- tai 5-vuotiaasta kun äiti ja isä pääsevät käymään hetkeksi aamukahdeksalta (jos hyvä tuuri käy) ja sen jälkeen seuraavan kerran lastentehobingoa pelataan klo 13 jälkeen? Eikä noista ajoista jousteta, ei sitten niin millään.
Mehän olemme pisimmillään odottaneet siinä hikisessä kopissa puolitoista tuntia tyttären luokse pääsemistä. Ja ainakin kokemuksen mukaan se ilmanvaihto-ongelmia pahoitteleva teksti on roikkunut vanhempien "lepohuoneen" seinällä vajaan vuoden - lämpötila huoneessa on lähempänä 30 astetta koko ajan eikä ilma siellä vaihdu laisinkaan. Jokaista risahdusta kuunnellaan ja nanosekunnissa ollaan valmiita hyppäämään penkistä jos kaiuttimesta kuuluu: "N:n äiti ja isä voivat tulla". Lepäämisestä siinä huoneessa on turha haaveillakaan, jokaisen odottajan silmät on naulittu seinäkelloon, jonka minuutit matelevat ja syövät sitä kallisarvoista vierailuaikaa hetki hetkeltä lyhyemmäksi.
Siinä huoneessa aistii ne tuhannet ja taas tuhannet odotetut epätoivoiset minuutit ja itketyt kyyneleet. Ainoa positiivinen asia on astiakaapissa olevat muumi-astiat jotka Vilja Vaeltajan sakki on lahjoittanut
http://viljavaeltaja.blogspot.com/search?updated-min=2011-01-01T00:00:00-08:00&updated-max=2012-01-01T00:00:00-08:00&max-results=29
Kun täältä maalta lähdetään Helsinkiin asti sairaalaan, niin eipä käy pienessä mielessäkään se, että jostakin asiasta voisi reklamoida. Mekin olemme muiden kollegoiden kanssa alistuneet noihin julmiin vierailusääntöihin mukisematta ja järjestäneet päivämme niin että olemme aina vierailuajan alkaessa vaanimassa sinisellä sohvalla mahdollisuutta päästä lapsemme luokse. Kunpa tuohon tulisi muutos. Beibi aloitti elämäntaipaleensa OYS:sin lastenteholla osastolla 55 - ja minä sain olla siellä aina. Vaikka kyseessä oli vastasyntyneiden osasto. Jopa mymmeli pääsi käymään siellä katsomassa perheen uusinta jäsentä. Toki lääkäreiden kierron ja hoitajien palaverien aikaan meidät vanhemmat paiskattiin huoneen ulkopuolelle, mutta heti sen jälkeen saimme mennä takaisin natiaistemme luokse. Miksi siis ei silloin kun lapsi jo osaa vaatia läheisyyttä ja ikävöi vanhempiaan?
lauantai 19. toukokuuta 2012
Täti on nyt hyvin, hyvin vihainen
Vajaa kolme viikkoa leikkauksesta, reilu viikko kotona ja valtakunnassa kaikki hyvin. Lapsi ainoastaan on vaihdettu sellaiseen malliin joka syö ja kukkuu! Ennen operaatiota meillä oli juhlapäivä jos nappula jaksoi ämpätä 4kk:n ikäsille tarkoitetun 125g:n sosepurkin muutaman kerran päivässä. Nyt marakatin kanssa painitaan lusikasta vähintään kahden tunnin välein, annokset on ainakin tuplaantuneet - jos ei triplaantuneetkin - ja tämä nappula on oppinut osoittamaan mieltään jos ruokaa näyttää olevan tulossa liian vähän määrällisesti. Ai että oy onni & autuus ab on vallannut meidän pienen keittiön.
Maito ollaan hiljalleen korvattu mehulla ja siitä johtuen vatsakin toimii kohtalaisesti, syndrooman lisämausteenahan on tuo panttaaminen, mutta nyt ollaan päästy aika lyhyillä vatsanväännejaksoilla. Eilen napu söi ensimmäistä kertaa "isojen tyttöjen ruokaa" eli sellaista 8kk:n alkaen sosetta, missä oli hieman paukkujakin - eikä *tadaa* yrittänyt tukehtua kertaakaan! Minoon nii-iin ylpeä tuosta natiaisesta.
Meille vanhemmille nämä pari viikkoa on olleet purkuaikaa. Minä en pystynyt töihin kotiutumisviikolla laisinkaan, takki oli aivan tyhjä. Se, että naapurin lapsi vietiin enkelitarhaan ja minä sain pitää omani joka leikki ihan tyytyväisenä lattialla yksin, enkä pitänyt häntä sylissä joka hetki, sai aikaan aika ison paskamutsi-fiiliksen. Lisäksi se, että minulla oli todella paha ennakkoaavistus tuosta toisesta leikkauksesta, ja kuitenkin tyttö saatiin kotiin elävänä - vaikka sitä toista leijonanpentua ei. Kait se oli sellainen pikakurssi postraumaattiseen stressiin, itketti, väsytti ja koko ajan oli sata kiloa syyllisyyttä niskassa.
Tyttösen yleistila on 400-kertaa virkumpi kuin ennen leikkausta. Toiset päiväunet on melkeimpä jätetty vauva-aikaan, voimaa on enemmän kuin pienessä pitäjässä ja iltavillit saavat minut kaipaamaan sairaalan morfiinipiikkejä.. Männä viikolla käytiin OYS:sissa silmäkontrollissa ja rillireseptihän sieltä lähti mukaan. Eli kakkuloita hommaamaan ja kokeilemaan, josko ne auttaisivat tuohon karsastukseen ja hajataittoon. Tanikoille vain nuo sangat tahtovat olla hieman haasteellisemmat sovitettavat koska beibin korvat on alempana kuin normaaleilla mukuloilla, eikä nenäluukaan loista pituudellaan. Eli napu ei koskaan perinyt isänsä *hmmm - kuinka muotoilla tämä kauniisti* hajuraajaa. Pumppu tarkastetaan kardiologin toimesta maanantaina, se hieman jännittää.
Syy, miksi kirjoitan tänne vielä loppulaulun on eilen kotiin läpsähtänyt loppuarvio HYKS:sistä. Kun me menimme teholle leikkauksen jälkeen meille sanottiin että tytölle oli leikkauksen jälkeen teholla tullut rytmihäiriö jonka vuoksi oli pitänyt pari kertaa painella tyttö oikeaan rytmiin. Ja kardiologi oli käynyt ohjeistamassa miten toimia jos tyttö menisi kammiovärinään - ja että kammiovärinä oli ollut näissä rytmihäiriöissä lähellä.
Lääkärin lausunnossa kuiten lukee: "Postoperatiivisena iltapäivänä kammiovärinä, lyhyt painantaelvytys ja defibrillaatiolla sinusrytmiin. Kammiovärinälle ei selkeää yksittäistä syytä esiin. Samana iltana vielä muutama lyhyt VT-pyrähdys ja verenpaineen lasku, lisäksi yksittäisiä kammiolisälyöntejä."
Tietysti tehon työntekijät varmasti näkivät sen, että me emme olleet sillä hetkellä parhaita vastaanottamaan huonoja uutisia, mutta tuo että meille on suoraan valehdeltu päin naamaa tytön tilasta tuntuu aikamoiselta loukkaukselta. Olen vakaasti sitä mieltä, että vanhemmilla on oikeus tietää jos lasta on jouduttu elvyttämään, vaikka vanhemmat voivat siitä tiedosta järkyttyäkin. Tietysti tässä tulee pyöriteltyä mielessä sitäkin, kuinka naapurilapsen vanhemmille ei lupauksista huolimatta soitettu teholta vaikka lapsen tila romahtikin yön aikana. Tai että kun äiti soitti aamulla teholle, lääkäri vain sanoi tilanteen olevan vakava mutta hallinnassa - samaan aikaan lasta oli elvytetty puoli tuntia ilman vastetta. Juu, olihan se hieman vakavaa varmaan.
Tietysti olen kiitollinen siitä, että napu on leikattu ja nyt uskaltanemme taas suunnitella tulevaisuuttakin. Kunhan vain saamme puhtaat paperit seuraavasta sydänkontrollista. Ehkä jonakin kauniina päivänä pääsemme irti tuosta rytmiä tukevasta lääkityksestäkin ja nesteenpoistopillereistä. Tosin lausuntoon on kirjattu mahdollisesta pulmonaalihypertensiosta jonka kehittymistä seurataan ja tulevaisuudessa harkitaan sildenafiili-lääkitystä (ei harmainta hajuakaan mitä tuo tarkoittaa, enkä aio googlettaa koska se kuitenkin on jotain todella vakavaa ja murehtisin sitä vain päivät läpeensä).
Ainoa tärkeä asia on kuitenkin se, että meillä on edelleenkin elävä lapsi. Taistelija, soturiprinsessa joka on niin rakastunut elämään ettei päästä siitä helpolla irti. Ja me rakastamme sitä lasta niin paljon, ettei siihen sanoja löydy.
Ugh, olen puhunut.
Maito ollaan hiljalleen korvattu mehulla ja siitä johtuen vatsakin toimii kohtalaisesti, syndrooman lisämausteenahan on tuo panttaaminen, mutta nyt ollaan päästy aika lyhyillä vatsanväännejaksoilla. Eilen napu söi ensimmäistä kertaa "isojen tyttöjen ruokaa" eli sellaista 8kk:n alkaen sosetta, missä oli hieman paukkujakin - eikä *tadaa* yrittänyt tukehtua kertaakaan! Minoon nii-iin ylpeä tuosta natiaisesta.
Meille vanhemmille nämä pari viikkoa on olleet purkuaikaa. Minä en pystynyt töihin kotiutumisviikolla laisinkaan, takki oli aivan tyhjä. Se, että naapurin lapsi vietiin enkelitarhaan ja minä sain pitää omani joka leikki ihan tyytyväisenä lattialla yksin, enkä pitänyt häntä sylissä joka hetki, sai aikaan aika ison paskamutsi-fiiliksen. Lisäksi se, että minulla oli todella paha ennakkoaavistus tuosta toisesta leikkauksesta, ja kuitenkin tyttö saatiin kotiin elävänä - vaikka sitä toista leijonanpentua ei. Kait se oli sellainen pikakurssi postraumaattiseen stressiin, itketti, väsytti ja koko ajan oli sata kiloa syyllisyyttä niskassa.
Tyttösen yleistila on 400-kertaa virkumpi kuin ennen leikkausta. Toiset päiväunet on melkeimpä jätetty vauva-aikaan, voimaa on enemmän kuin pienessä pitäjässä ja iltavillit saavat minut kaipaamaan sairaalan morfiinipiikkejä.. Männä viikolla käytiin OYS:sissa silmäkontrollissa ja rillireseptihän sieltä lähti mukaan. Eli kakkuloita hommaamaan ja kokeilemaan, josko ne auttaisivat tuohon karsastukseen ja hajataittoon. Tanikoille vain nuo sangat tahtovat olla hieman haasteellisemmat sovitettavat koska beibin korvat on alempana kuin normaaleilla mukuloilla, eikä nenäluukaan loista pituudellaan. Eli napu ei koskaan perinyt isänsä *hmmm - kuinka muotoilla tämä kauniisti* hajuraajaa. Pumppu tarkastetaan kardiologin toimesta maanantaina, se hieman jännittää.
Syy, miksi kirjoitan tänne vielä loppulaulun on eilen kotiin läpsähtänyt loppuarvio HYKS:sistä. Kun me menimme teholle leikkauksen jälkeen meille sanottiin että tytölle oli leikkauksen jälkeen teholla tullut rytmihäiriö jonka vuoksi oli pitänyt pari kertaa painella tyttö oikeaan rytmiin. Ja kardiologi oli käynyt ohjeistamassa miten toimia jos tyttö menisi kammiovärinään - ja että kammiovärinä oli ollut näissä rytmihäiriöissä lähellä.
Lääkärin lausunnossa kuiten lukee: "Postoperatiivisena iltapäivänä kammiovärinä, lyhyt painantaelvytys ja defibrillaatiolla sinusrytmiin. Kammiovärinälle ei selkeää yksittäistä syytä esiin. Samana iltana vielä muutama lyhyt VT-pyrähdys ja verenpaineen lasku, lisäksi yksittäisiä kammiolisälyöntejä."
Tietysti tehon työntekijät varmasti näkivät sen, että me emme olleet sillä hetkellä parhaita vastaanottamaan huonoja uutisia, mutta tuo että meille on suoraan valehdeltu päin naamaa tytön tilasta tuntuu aikamoiselta loukkaukselta. Olen vakaasti sitä mieltä, että vanhemmilla on oikeus tietää jos lasta on jouduttu elvyttämään, vaikka vanhemmat voivat siitä tiedosta järkyttyäkin. Tietysti tässä tulee pyöriteltyä mielessä sitäkin, kuinka naapurilapsen vanhemmille ei lupauksista huolimatta soitettu teholta vaikka lapsen tila romahtikin yön aikana. Tai että kun äiti soitti aamulla teholle, lääkäri vain sanoi tilanteen olevan vakava mutta hallinnassa - samaan aikaan lasta oli elvytetty puoli tuntia ilman vastetta. Juu, olihan se hieman vakavaa varmaan.
Tietysti olen kiitollinen siitä, että napu on leikattu ja nyt uskaltanemme taas suunnitella tulevaisuuttakin. Kunhan vain saamme puhtaat paperit seuraavasta sydänkontrollista. Ehkä jonakin kauniina päivänä pääsemme irti tuosta rytmiä tukevasta lääkityksestäkin ja nesteenpoistopillereistä. Tosin lausuntoon on kirjattu mahdollisesta pulmonaalihypertensiosta jonka kehittymistä seurataan ja tulevaisuudessa harkitaan sildenafiili-lääkitystä (ei harmainta hajuakaan mitä tuo tarkoittaa, enkä aio googlettaa koska se kuitenkin on jotain todella vakavaa ja murehtisin sitä vain päivät läpeensä).
Ainoa tärkeä asia on kuitenkin se, että meillä on edelleenkin elävä lapsi. Taistelija, soturiprinsessa joka on niin rakastunut elämään ettei päästä siitä helpolla irti. Ja me rakastamme sitä lasta niin paljon, ettei siihen sanoja löydy.
Ugh, olen puhunut.
keskiviikko 9. toukokuuta 2012
Elävien kirjoissa
Tänään oli Suuri Päivä ja meidän beibi päästettiin kotiin. Tulehdusarvot olivat aamun verikokeen perusteella vielä 45 - mutta lääkäri antoi luvan lähteä himppeen toipumaan antibioottikuurin kanssa. Tietty pari muutakin lääkettä saatiin kotiin viemisiksi, nyt nappula syö viikon ajan neljää lääkettä ja antibioottikuurin loputtua meille jää "normiannokseksi" kolme lääkettä - kaksi nesteenpoistolääkettä ja yksi rytmilääke. Noiden lisäksi tietty suositellaan relatippoja ja normaalia d-vitamiinia, eli pikkudosetti taitaa olla kohta tarpeen päivittää hieman rotevampaan malliin. Lääkkeiden tarve arvioidaan noin 3kk päästä OYS:sissa 24tunnin tarkkailujaksolla, johon mennessä ilmeisesti puretaan nesteenpoistot ja jossa yritetään päästä rytmilääkkeestä eroon. Buenoa.
Finnair ei sitten koskaan ehtinyt soittaa meille, että pääsemmekö me heidän lennollaan kotiin. Otin blue1:n äkkilähdöt hki-oul-hki (paluu joskus elokuussa) ja maksoin siitä lystistä noin 200 euroa kolmelta henkilöltä. Kaupan päälle saimme vielä ilmaista mainosta kun meni himpun tiukalle se koneeseen ehtiminen ja meitä kuulutettiin kentällä.. Mutta tulipahan tehtyä uusi sisäratojen maailmanennätys lastenrattaiden työntämisessä - ja jalat on taas vaihteeksi maitohapoilla ja kyllä, ehdimme koneeseen. Kiva kävellä koko käytävä koneessa ja saada 80 ihmiseltä kylmää silmää.. Nuppupupunen on jo niin vanha tekijä tuossa lentämisessä, ettei se ollut moksiskaan koko hommasta. Oksennuspussin pieksäminen riitti taas huvitukseksi eikä korvien, tai minkään muunkaan, vuoksi tarvinnut murehtia laisinkaan.
Jossain vaiheessa parin viikon sisään me käydään ensimmäisessä sydänkontrollissa OYS:sissa. Beibiä ei taas saa nostella kainaloista 5 viikkoon, suihkutella ja kylpeä saa ihan normaalisti. Mäkkitalon huone jätettiin siistinä seuraaville tarvitsijoille ja telkkari meni gummilaan lainaan. A-kummi nakkas meidät osapesueensa kanssa lentokentälle, eli taksin kanssa ei tarvinnut sohlata laisinkaan. Olen tämän päivän käynyt ibuprofeiinilla jatkuvan migreenitykytyksen kanssa, stressi alkaa laukeamaan ja siitä kiitoksena saan tuon julmetun päänsäryn ja irtoavan oikean silmän (ainakin siltä tuntuu, että toinen silmä aivan näillä sekunneilla pullahtaa pihalle kuopastaan).
Nyt me mennään kotiin ja sulkeudutaan hetkeksi siihen omaan pieneen kuplaamme. Jossain vaiheessa, paljon paljon myöhemmin, luen itse nämä tekstit ja yritän ymmärtää mitä kaikkea tässä on koettu. Pas-Kat kiittää ja kuittaa, ei palata näissä merkeissä enää - eihän?
PS. Meidän auton takapenkillä istuu yksi tyttö punaisessa mekossa ja käryää vallan kauhistuttavalle. Se näyttääkin ihan mukiloidulta otsa siteessä, mustelma poskessa ja siellä täällä ruhjeita ja piikinjälkiä. Pitäisköhän se toimittaa sairaalaan? Ehheheee.
Finnair ei sitten koskaan ehtinyt soittaa meille, että pääsemmekö me heidän lennollaan kotiin. Otin blue1:n äkkilähdöt hki-oul-hki (paluu joskus elokuussa) ja maksoin siitä lystistä noin 200 euroa kolmelta henkilöltä. Kaupan päälle saimme vielä ilmaista mainosta kun meni himpun tiukalle se koneeseen ehtiminen ja meitä kuulutettiin kentällä.. Mutta tulipahan tehtyä uusi sisäratojen maailmanennätys lastenrattaiden työntämisessä - ja jalat on taas vaihteeksi maitohapoilla ja kyllä, ehdimme koneeseen. Kiva kävellä koko käytävä koneessa ja saada 80 ihmiseltä kylmää silmää.. Nuppupupunen on jo niin vanha tekijä tuossa lentämisessä, ettei se ollut moksiskaan koko hommasta. Oksennuspussin pieksäminen riitti taas huvitukseksi eikä korvien, tai minkään muunkaan, vuoksi tarvinnut murehtia laisinkaan.
Jossain vaiheessa parin viikon sisään me käydään ensimmäisessä sydänkontrollissa OYS:sissa. Beibiä ei taas saa nostella kainaloista 5 viikkoon, suihkutella ja kylpeä saa ihan normaalisti. Mäkkitalon huone jätettiin siistinä seuraaville tarvitsijoille ja telkkari meni gummilaan lainaan. A-kummi nakkas meidät osapesueensa kanssa lentokentälle, eli taksin kanssa ei tarvinnut sohlata laisinkaan. Olen tämän päivän käynyt ibuprofeiinilla jatkuvan migreenitykytyksen kanssa, stressi alkaa laukeamaan ja siitä kiitoksena saan tuon julmetun päänsäryn ja irtoavan oikean silmän (ainakin siltä tuntuu, että toinen silmä aivan näillä sekunneilla pullahtaa pihalle kuopastaan).
Nyt me mennään kotiin ja sulkeudutaan hetkeksi siihen omaan pieneen kuplaamme. Jossain vaiheessa, paljon paljon myöhemmin, luen itse nämä tekstit ja yritän ymmärtää mitä kaikkea tässä on koettu. Pas-Kat kiittää ja kuittaa, ei palata näissä merkeissä enää - eihän?
PS. Meidän auton takapenkillä istuu yksi tyttö punaisessa mekossa ja käryää vallan kauhistuttavalle. Se näyttääkin ihan mukiloidulta otsa siteessä, mustelma poskessa ja siellä täällä ruhjeita ja piikinjälkiä. Pitäisköhän se toimittaa sairaalaan? Ehheheee.
tiistai 8. toukokuuta 2012
Rottakoepäivä
Aamulla kun hilpaisimme sairaalalle niin lääkäri puhalsi samaan aikaan huoneeseen kertomaan että sydän näyttää ultrassa tosi hyvältä ja keuhkot on kuosissa muttamuttamutta jostain syystä nappulalla on tulehdusarvot koholla. Eli saamme kunnian jännätä huomisaamun verikokeiden tuloksiin asti sitä mahdollista kotiutusta. Nyt vaan alkaa kuppi tulemaan täyteen tämän vastustamisen kanssa. Mutta eiköhän huumori kestä vielä tämänkin, eihän tämä sairaalalla ja mäkkitalolla hengailu voi lopun ikää jatkua - eihän? Lisäksi sarvi säilyy päässä, koska jos huomenna tulehdusarvot ovat pompsahtaneet ylöspäin, niin antibiootti läksii suoneen ja nappulan sairaalassaolo pitenee. Ai että osaakin kirvellä. Eilen tuli kolmas kerta kun olen kertonut hyviä uutisia putkeen ja sama määrä kun noita muuttujia on tullut..
Finnair ei ole vielä ottanut yhteyttä ja kertonut, että saadaanko me heidän puolestaan lentää kotiin. Faxasin sen medif-lomakkeen heille eilen mäkkitalon konttorista. Himpun verran kiirettä pitelee jos huomenna on kotiutuspäivä, taisi blue1 saada uudet asiakkaat.
Iloinen juttu oli se, että sain tänä aamuna puhtaat farkut jalkaan, mun housut on kovasti pahasti tykänneet huonoa tästä polkupyöräilystä ja iskän mukanaan tuomat täydennykset vaatevarastoon olivat ihania. Mäkkitalon naapurit pääsivät tänään pois sairaalasta, sekin on iloinen asia, kaikkien ei tarvitse kahlata tässä sonnassa pitkiä aikoja. Meidän tytön (ja äidin ja isän) lempihoitaja on tänään töissä ja se on keventänyt meidän elämää ehkä satakunta kiloa ja tuonut beibille enemmän hellyyttä ja juttuseuraa kuin muiden hoitajien kanssa. Mutta kun Lastenklinikalla on vain yksi hoitaja jonka nenä sanoo "piip" jos beibi sohii siihen etusormellaan. Juurikin sen vuoksi uskaltauduimme käymään kaupungilla aamupäivällä. Nyt on WTC:n jenkkiherkkukauppa tyhjennetty ja Stockmannin leluhyllyt kevennetty ja löytyipä matkan varrelta vielä uusi kesähaalarikin natiaiselle. Lisäksi vielä Lastenklinikalla oli down-perheiden sopeutumiskurssilta tuttu pariskunta käyttämässä omaa aarrettaan kontrollissa ja oli ihana vaihtaa kuulumisia perheen äeteen kanssa. On jännä huomata, että "näissä piireissä" meidät tunnetaan ensisijaisesti beibin vanhempina eikä suinkaan ammatin kautta - kivaa vaihtelua se on sekin.
Illalla mulle iski niin voimakas migreeninsiemen silmien taakse, että käytin aviollista oikeuttani paeta talolle ja jättää lapsenhoidon isän vastuulle. Eli todennäköisesti niillä on paljon kivempaa kuin äidin kanssa koskaan. Napulle ei ole illalla noussut kuumetta, mutta meidän lempparihoitajan ääni katosi kesken päivän ja mukelo oli kärtyisempi kuin normaalisti. Johtopäätös tästä; me ollaan todennäköisesti saatu joku kulkutauti koko sakki ja parin päivän sisään jokainen on flunssassa. Mutta flunssa on pieni paha tässä sopassa ja se yleensä menee särkylääkkeillä ja levolla ohi.
PS. Ajattelin lanseerata uuden version joogasta - sosiaalijoogan. Siinä puhelimessa jonottamisen ajan (esim. finnairin tai verotoimiston palvelunumero toimii tässä hyvin) väännetään jalat tuohon asentoon. Kun puhelu sitten menee vihdoin virkailijalle, on mieli kirkas ja kroppa elastinen vastaanottamaan pettymyksiä pettymysten jälkeen. Tunneista kiinnostuneet ottakaa yhteyttä allekirjoittaneeseen.
Finnair ei ole vielä ottanut yhteyttä ja kertonut, että saadaanko me heidän puolestaan lentää kotiin. Faxasin sen medif-lomakkeen heille eilen mäkkitalon konttorista. Himpun verran kiirettä pitelee jos huomenna on kotiutuspäivä, taisi blue1 saada uudet asiakkaat.
Iloinen juttu oli se, että sain tänä aamuna puhtaat farkut jalkaan, mun housut on kovasti pahasti tykänneet huonoa tästä polkupyöräilystä ja iskän mukanaan tuomat täydennykset vaatevarastoon olivat ihania. Mäkkitalon naapurit pääsivät tänään pois sairaalasta, sekin on iloinen asia, kaikkien ei tarvitse kahlata tässä sonnassa pitkiä aikoja. Meidän tytön (ja äidin ja isän) lempihoitaja on tänään töissä ja se on keventänyt meidän elämää ehkä satakunta kiloa ja tuonut beibille enemmän hellyyttä ja juttuseuraa kuin muiden hoitajien kanssa. Mutta kun Lastenklinikalla on vain yksi hoitaja jonka nenä sanoo "piip" jos beibi sohii siihen etusormellaan. Juurikin sen vuoksi uskaltauduimme käymään kaupungilla aamupäivällä. Nyt on WTC:n jenkkiherkkukauppa tyhjennetty ja Stockmannin leluhyllyt kevennetty ja löytyipä matkan varrelta vielä uusi kesähaalarikin natiaiselle. Lisäksi vielä Lastenklinikalla oli down-perheiden sopeutumiskurssilta tuttu pariskunta käyttämässä omaa aarrettaan kontrollissa ja oli ihana vaihtaa kuulumisia perheen äeteen kanssa. On jännä huomata, että "näissä piireissä" meidät tunnetaan ensisijaisesti beibin vanhempina eikä suinkaan ammatin kautta - kivaa vaihtelua se on sekin.
Illalla mulle iski niin voimakas migreeninsiemen silmien taakse, että käytin aviollista oikeuttani paeta talolle ja jättää lapsenhoidon isän vastuulle. Eli todennäköisesti niillä on paljon kivempaa kuin äidin kanssa koskaan. Napulle ei ole illalla noussut kuumetta, mutta meidän lempparihoitajan ääni katosi kesken päivän ja mukelo oli kärtyisempi kuin normaalisti. Johtopäätös tästä; me ollaan todennäköisesti saatu joku kulkutauti koko sakki ja parin päivän sisään jokainen on flunssassa. Mutta flunssa on pieni paha tässä sopassa ja se yleensä menee särkylääkkeillä ja levolla ohi.
PS. Ajattelin lanseerata uuden version joogasta - sosiaalijoogan. Siinä puhelimessa jonottamisen ajan (esim. finnairin tai verotoimiston palvelunumero toimii tässä hyvin) väännetään jalat tuohon asentoon. Kun puhelu sitten menee vihdoin virkailijalle, on mieli kirkas ja kroppa elastinen vastaanottamaan pettymyksiä pettymysten jälkeen. Tunneista kiinnostuneet ottakaa yhteyttä allekirjoittaneeseen.
maanantai 7. toukokuuta 2012
Onnen oikotiellä
Tänään oli aivan mahtava päivä. Nuppu oli aamusta alkaen loistotuulella, yö oli mennyt beibillä jälleen kerran autuaasti nukkuen, aurinko paistoi heti aamusta alkaen ja - parasta kaikessa - isä tuli keralleni nauttimaan sairaalan huumaavasta ilmapiiristä.
Daddy-cool ei ehtinyt sairaalalle ennen ensimmäistä lääkärinkiertoa. Tällä kertaa beibin tutkinut lääkäri oli osaston normaali lääkäri. Hän väänteli ja käänteli beibiä, kyseli voinnin muutoksista ja väänteli vähän lisää. Hetken harkinnan jälkeen hän julkisti mielipiteensä: tämä ei kyllä ihan viittaa korkeaan keuhkoverenpaineeseen (keuhkovaltimon verenpaine tjsp. lyhenee minun ammattitaidollani keuhkoverenpaineeksi) mutta asiaan täytyisi palata hetken kuluttua ultraamisen merkeissä. Isä tuli sairaalalle ja siinä samassa lääkärikin tuli ultravärkin kanssa katsomaan meidän pikkuakkaa. Beibin mielestä geelin levittäminen rinnalle on jotain nii-iin vanhanaikaista ja so last season, että sitä piti hieman protestoida, mutta onneksi peili rauhoitti tilanteen sille mallille että lääkäri saattoi tutkia asiaa.
Sama linja piti edelleen. Tietysti minä kävin tivaamaan, miten kaksi lääkäriä saattaa saada näin toisistaan eroavat diagnoosit ja tämä lääkäri huomasti blondille selittämisen sen verran haastavaksi että avuksi otettiin valkoista paperia, kynä ja tikkupiirrokset. Tämä alkaa lupaavasti vaikuttamaan siltä, että me olemme saaneet ns. väärän hälytyksen ja nuppu alkaa olemaan kohtapuoliin kotiutuskunnossa. Toki sairaalan "virallinen ultraaja" tarkistaa nuo kuvat. Beibillä on jostain sydämen sisältä vuotoa jonnekin toiseen osaan sydämessä, mutta sitä kohtaa, mistä vuoto tulee on kohtalaisen haastava määrittää ja sillä tosiaan on eroa tuleeko se oikeasta vai vasemmasta kammiosta. Oikeasta tarkoittaa, että vika on kuolemaksi ja vasemmasta että se on harmiton ellei kehity suuremmaksi. Matti Nykänen voisi guruta tuohon, että se on fifty-sixty -tilanne. Mutta kun mikään muu oire sydämessä ei viittaa siihen että vuoto tulisi oikeasta kammiosta julmetulla paineella niin tämän päivän lääkäri on juurikin kallistunut tuon harmittoman läppävuodon tai VSD:n puolelle.
Mutta huominenhan kaiken muuttaa voi - ja niin kuin pari kertaa aiemminkin kun olen erehtynyt kertomaan kivoista uutisista ja seuraavana päivänä saanut kuution kakkaa niskaan - niin nyt pelottaa että tämän päivän lääkäri onkin väärässä. Eli uskon kun kuulen toisen (kolmannen) lääkärin mielipiteen. Todellakin olen onnellinen kuin pikkunen orava kevätaikaan, mutta tämä reilu viikko on imenyt aika tehokkaasti kaikki mehut minusta ja nyt vain odotan sitä hetkeä kun saan painaa kotioven perässäni kiinni, painua pehkuihin, lämmittää saunan, vetää kännit ja itkeä silmät päästäni. Sitten parin vuoden päästä ehkä uskaltaudun lukemaan nämä jutut, koska nyt en halua ajatella mitä henkistä prässiä tässä käydään läpi nyt vain kääritään hihat ja painetaan etukumarassa menemään ajattelematta yhtään ylimääräistä ajatusta. (ja välissä pyyhitään nenä siihen hihaan ja jatketaan taas - nih)
Illalla yhdeksän maissa kun lähdimme takaisin mäkkitalolle nappasin kuvan Lastenklinikan pihalta. Joka ainoa pyörä on mäkkitalolta ja oli aika surullinen paikka huomata, että pyörien ajajat on edelleenkin lastensa luona sairaalassa kun muut ympäriltä ovat lähteneet koteihin perheiden luo. Mutta olemme kiitollisia siitä, että meillä on vielä se lapsi - vaikkakin osastolla - mutta kuitenkin On.
Daddy-cool ei ehtinyt sairaalalle ennen ensimmäistä lääkärinkiertoa. Tällä kertaa beibin tutkinut lääkäri oli osaston normaali lääkäri. Hän väänteli ja käänteli beibiä, kyseli voinnin muutoksista ja väänteli vähän lisää. Hetken harkinnan jälkeen hän julkisti mielipiteensä: tämä ei kyllä ihan viittaa korkeaan keuhkoverenpaineeseen (keuhkovaltimon verenpaine tjsp. lyhenee minun ammattitaidollani keuhkoverenpaineeksi) mutta asiaan täytyisi palata hetken kuluttua ultraamisen merkeissä. Isä tuli sairaalalle ja siinä samassa lääkärikin tuli ultravärkin kanssa katsomaan meidän pikkuakkaa. Beibin mielestä geelin levittäminen rinnalle on jotain nii-iin vanhanaikaista ja so last season, että sitä piti hieman protestoida, mutta onneksi peili rauhoitti tilanteen sille mallille että lääkäri saattoi tutkia asiaa.
Sama linja piti edelleen. Tietysti minä kävin tivaamaan, miten kaksi lääkäriä saattaa saada näin toisistaan eroavat diagnoosit ja tämä lääkäri huomasti blondille selittämisen sen verran haastavaksi että avuksi otettiin valkoista paperia, kynä ja tikkupiirrokset. Tämä alkaa lupaavasti vaikuttamaan siltä, että me olemme saaneet ns. väärän hälytyksen ja nuppu alkaa olemaan kohtapuoliin kotiutuskunnossa. Toki sairaalan "virallinen ultraaja" tarkistaa nuo kuvat. Beibillä on jostain sydämen sisältä vuotoa jonnekin toiseen osaan sydämessä, mutta sitä kohtaa, mistä vuoto tulee on kohtalaisen haastava määrittää ja sillä tosiaan on eroa tuleeko se oikeasta vai vasemmasta kammiosta. Oikeasta tarkoittaa, että vika on kuolemaksi ja vasemmasta että se on harmiton ellei kehity suuremmaksi. Matti Nykänen voisi guruta tuohon, että se on fifty-sixty -tilanne. Mutta kun mikään muu oire sydämessä ei viittaa siihen että vuoto tulisi oikeasta kammiosta julmetulla paineella niin tämän päivän lääkäri on juurikin kallistunut tuon harmittoman läppävuodon tai VSD:n puolelle.
Mutta huominenhan kaiken muuttaa voi - ja niin kuin pari kertaa aiemminkin kun olen erehtynyt kertomaan kivoista uutisista ja seuraavana päivänä saanut kuution kakkaa niskaan - niin nyt pelottaa että tämän päivän lääkäri onkin väärässä. Eli uskon kun kuulen toisen (kolmannen) lääkärin mielipiteen. Todellakin olen onnellinen kuin pikkunen orava kevätaikaan, mutta tämä reilu viikko on imenyt aika tehokkaasti kaikki mehut minusta ja nyt vain odotan sitä hetkeä kun saan painaa kotioven perässäni kiinni, painua pehkuihin, lämmittää saunan, vetää kännit ja itkeä silmät päästäni. Sitten parin vuoden päästä ehkä uskaltaudun lukemaan nämä jutut, koska nyt en halua ajatella mitä henkistä prässiä tässä käydään läpi nyt vain kääritään hihat ja painetaan etukumarassa menemään ajattelematta yhtään ylimääräistä ajatusta. (ja välissä pyyhitään nenä siihen hihaan ja jatketaan taas - nih)
Illalla yhdeksän maissa kun lähdimme takaisin mäkkitalolle nappasin kuvan Lastenklinikan pihalta. Joka ainoa pyörä on mäkkitalolta ja oli aika surullinen paikka huomata, että pyörien ajajat on edelleenkin lastensa luona sairaalassa kun muut ympäriltä ovat lähteneet koteihin perheiden luo. Mutta olemme kiitollisia siitä, että meillä on vielä se lapsi - vaikkakin osastolla - mutta kuitenkin On.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)