maanantai 30. huhtikuuta 2012

Pelon maantiede

Jos Luoja on olemassa, hän toivottavasti on saanut kiintiönsä täyteen meidän kiusaamisessa.

Nappula heräsi meidän kanssa kuuden korvilla leppoisan hyväntuulisena (sitä taipumusta ei ainakaan ole vanhemmilta peritty) ja me lähdettiin sakilla sairaalaan seitsemäksi. Aamukaffetta hörpätessä meinasi käsi täristä ja vatsassa oli pulunpoikasia. 800 metrin kävely meni aivan liian nopeasti ja olimme tasan seitsemältä osastolla ykköshuoneessa. Suomessahan sairaiden lasten hoitopuitteet ovat omaa luokkaansa - me saatiin ihan poliklinikan lääkärin vastaanottohuone käyttöömme, koska sydänosaston muut paikat olivat täynnä. Nappula sai diapaminsa liuotettuna sokeriliemeen ja pian huoneessa raikui pienen pilvessä olevan tyttösen lauleskelu, hieman hän yritti tanssiakin sängyssä selällään "rentoutuessa" - eli partyanimal-piirteet on jo nyt näkyvissä.



Vartin yli kahdeksan tuli se vanhemmuuden kamalin hetki eteen: Beibi lähti hoitajien saattelemana leikkuriin ja me jäimme sydämet tyhjinä odottamaan. Vaikka elon taipaleella on tullut vastaan montakin sellaista ihmistä, joiden seurasta en pidä tai jota inhoan, siltikään en toivo kenenkään ikinä joutuvan kokemaan sitä toivottomuuden ja ikävän mustinta hetkeä kun omaa lasta viedään sellaiseen operaatioon josta henkiinjäämisestä ei ole takuita.

Me tiesimme, että tässä leikkauksessa tulee aikaa palamaan, ja lähdimme mäkkitalolle kuutioimaan mitä tehdä sinä aikana kun sielu, mieli ja sydän on leikkaussalissa nappulan kanssa. Ensimmäisenä kävimme ilmoittautumassa toimistolla, söimme vähän aamupalaa ja lähdimme veivaamaan lainapyörillä kohti Hietaniemeä. Nyt on käyty sivistymässä Hietaniemen hautausmaalla - ajattelin sen tuovan hyvää karmaa - ja nähty Kekkosen ja Sorsan haudat. Sen jälkeen ajelimme päämäärättömästi pitkin poikin Töölöä, jossain vaiheessa kävimme kaupassakin ja joka pysäyksellä Pas tarkisti puhelimen - mutta sitä soittoa ei kuulunut. Kun kello löi 11.20 (siihen aikaan meille soitettiin edellisestä leikkauksesta) lähdimme kohti sairaalaa. Ajatus siitä, että olisimme fyysisesti kaukana lapsesta kävi sietämättömäksi.

Odotimme K9:n (tehon) aulassa, kellon käydessä 12 pelko muuttui synkemmäksi paniikiksi, 12.30 olin jo katatonisessa tilassa - lehdet ei pysyneet kädessä, joka risaus tai piippaus kuulosti kuolemantuomiolta. Jopa sairaalan käytävillä liihotellut amppari-pukuinen hauskuttaja sai kylmää silmää tältä äidiltä. Sillä hetkellä tuntui, että haen kärpäslätkän ja alan jahtaamaan poloista ampparia pitkin ja poikin Lastenklinikan tunneliverkkoa vain saadakseni hänet pois pörräämästä. Kun puhelin sitten soi 12.55 ja Pas kysyi että onnistuiko läpi pääseminen ongelmitta, minä olin aivan varma että joku onneton rahtari on tuomassa tontille jotain turhanpäiväistä tavaraa (meillähän on pikkuriikkinen talonrakennusprojekti pahimmillaan päällä) ja olin jo tarttumassa puhelimeen ja sylkemässä luuriin että nyt odotetaan hieman tärkeämpää puhelua. Se oli kuiten kirurgi ja puhe oli arpikudoksen läpi pääsemisestä. Vaikka meidän kotiviittomissa peukku ylös tarkoittaa jotain ihan muuta, minä ymmärsin siitä merkistä että lapsi on elossa ja meidän perhe sai parhaan mahdollisen joululahjan näin vapun aattona!

Nappulaa oltiin juuri sillä hetkellä siirtämässä leikkaussalista teholle, eikä meille annettu mahdollisuutta nähdä häntä sen 13-15 -vierailuajan puitteissa. Eli yritämme seuraavalle kierrokselle klo 16 alkaen josko pääsisin ihastelemaan kaunista tyttöäni sitten. Sairaalasta pois ajaessa matkalla molemmilta tipahteli ilon kyyneleitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti