Taustatietoja

Synnytyssalissa kuultua:
synnyttäjä: "Onko se down?"
doula: "Ei sitä näe kun se on selin"
synnyttäjä: "No käännä se ja katso!"

(Pitkällä valvomisella ja raivokkaalla ilokaasun imppaamisella saattoi olla osuutta siihen, ettei aivotoiminta ollut kaikista terävimmästä päästä sillä hetkellä)

Minä olin 21-vuotias kun päätin, että NYT on oikea aika alkaa tekemään lapsia ja tulla äidiksi. Kohtalo kuitenkin laittoi sormensa peliin ja saimme rakkaan puolisoni kanssa ensimmäisen plussatuloksen raskaustestiin kesäkuussa 2010, eli odotusta kesti vaatimattomat 15 vuotta.

Plussasta kypsyi kiva, kaunis ja ihana down-tyttö helmikuun 8. päivänä armon vuonna 2011. Vanhempiensa silmissä tyttö tietty on täydellinen prinsessa, mutta lääkäri diagnosoi AVSD-sydänvian, joka vaatii korjausleikkauksen.

http://www.sydanlapsetja-aikuiset.fi/fin/mika/sydanvika/yleisimmat_sydanviat/avsd/?id=183

AVSD on tyypillinen sydänvika down-teuhakkeilla, joten osasimme odottaa jotain spesiaalia meidän nappulaan, muutenhan emme käyneet niskapoimu- tai muissakaan sikiöajan tutkimuksissa. Minulla on jo ennestään universumin komein, rohkein ja valloittavin kummipoika joka myös on omaa luokkaansa kromosomistonsa suhteen, joten meille lapsen mahdollinen erityisyys ei ollut etukäteen tehtävän tutkimisen ja murehtimisen arvoista. Missään tapauksessa raskautta ei kuitenkaan olisi keskeytetty, vaikka OYS:sin lääkäri sitä meille suosittelikin ensimmäisessä situn (sikiötutkimus) tapaamisessa. Onhan tässä maksettu veroja ikenet veressä, joten eiköhän meillä ole varaa yhteen erityislapseenkin =)

Syntymän jälkeen nappula jäi kolmeksi viikoksi sairaalaan. Ensin huonon hapetuksen vuoksi teholle reiluksi viikoksi ja sen jälkeen harjoiteltiin syöntihommia "normaalilla" osastolla parin viikon ajan. Eli kotiin saatiin aikanaan vähän vanhempi nappula ja auton mittariin kilometrejä vallan kiitettävästi siltä muutaman viikon ajalta.. Noiden viikkojen aikana meillä oli myös mahdollisuus pehmittää lähimpiä nappulan erityisyydestä ja pumppuviasta, siinä sai tuoreet vanhemmat olla terapeutteina yhdelle jos toisellekin vaikka hetkittäin me olisimme olleet ne olkapään tarvitsijat. Pari tuttavaa jopa esitti osanottonsa siitä että meillä kävi niin huono tuuri, vaikka toivomuslistalla oli ainoastaan elävä lapsi ja se täyttyi 100 prosenttisesti. Nyt viiden kuukauden jälkeen voi yhteenvetona sanoa, että muutamia tuttavia on kadonnut, mutta ne tosiystävät ovat osoittaneet arvonsa sata ja yksi kertaa!

Räppänä sai nimen reilun kahden kuukauden iässä ja sen jälkeen aloimme odottelemaan HUS:sin vihreäreunaista kirjekuorta kieli pitkällä. Kesäkuun alussa se meille vihdoin suotiin, lootaan kilahti ilmoitus leikkauksesta 8.6. Lentoliput kuosiin, isälle töistä vapaata pariksi viikoksi, karanteeni pystyyn ettei kukaan valopää vaan tartuta meihin mitään infektiota ja armoton stressi ja jännitys niskaan. Kaiken sen järjestelyn vuoksi itkuhan siinä tuli, kun jononhoitaja soitti 7.6. ja perui leikkauksen syystä, että teho-osasto oli täynnä eikä pystynyt vastaanottamaan beibiä. Paskiaiset, sanon minä. Tilanteesta oli se seuraus, että lentoliput käytettiin ja Helsingistä humautettiin lautalla Tukholmaan, koska se on ainoa kulkutapa jossa alle 2v:lle kelpaa vielä kela-kortti henkilöllisyyden todistamiseen.

Tämä nyttemmin toteutunut leikkausaika tuli meille pari viikkoa sitten, enkä minä jaksanut stressata siitä läheskään sitä määrää kuin aiemmasta.Tietty lapsen lähelle menevät nuhanenät olisin lopettanut paljain käsin nurkan takana, mutta niitä ei onneksi näkynyt, mutta muuten meidän elämä ei ollut laisinkaan niin rajoittunutta. Pas tosin pääsi mukaan vain tähän alkuvaiheeseen, eli hän joutuu palaamaan kotiin lauantaina, eikä sen jälkeen enää pääse tänne. Mutta eiköhän me akkaporukalla pärjätä ihan hyvin, ainoastaan kotimatka hieman epäilyttää, kun kulkuvälinekään ei ole vielä tiedossa. Tosin tänään taitaa olla vielä hieman aikaista murehtia kotimatkaa, siihen hyvinkin voi mennä vielä parikin viikkoa - ja se ainoastaan silloin kun kaikki menee oppikirjojen mukaan.