Suuri päivä

Helmikuun alusta asti on ollut tiedossa, että tämä päivä tulee. Tai itse asiassa ollaanhan siitä tiedetty jo aiemminkin, mutta varmuus saatiin päivä tyttären syntymän jälkeen.

Voi Luoja, miten paljon minua tällä hetkellä pelottaa. Onneksi ihmiset ovat ymmärtäneet olla soittamatta. Koko ajan odotan vain sitä luvattua soittoa leikkaussalista.

Veimme nappulan sairaalaan vartin vaille kahdeksaksi. Vaihdoimme hänelle valkoiset sairaalavaatteet, pussasin päälaen märäksi ja posket turvoksiin. Leikkaava kirurgi kävi esittäytymässä ja kertomassa pääasiat leikkauksesta. Sen jälkeen hoitajat nappasivat häkkisängyn kyytiläisineen ja lähtivät viemään häntä leikkaussaliin. Se lohduttomuuden äärettömyys sillä hetkellä kun hissin ovet sulkeutuivat ja rääpiskö jäi hoitajien kanssa ovien toiselle puolelle turvanaan vain tutti ja unirätti, sitä ei voi kukaan muu kuin saman kokenut ymmärtää. Silmät vuotaa, jäsenissä ei ole tuntoa, huoneen siisteys on Tärkein Asia Maailmassa, mihinkään ei voi keskittyä, ruoka ei maistu, tulee tiuskittua puolisolle, hyörii ja pyörii kuin spiidiä vetänyt orava saamatta yhtään mitään aikaiseksi, sydän rinnassa on vaihdettu tiskirättiin, jota väännetään kuivaksi.
Pas haluaisi pyöräilemään, vuorikiipeilemään, juoksemaan maratonia ja hyppäämään laskuvarjolla mm-korkeudesta. Minä taas ryömisin mielelläni sängyn alle makaamaan sikiöasentoon peukalo suussa ja kourallinen rauhoittavia nappeja aamupalana.



Tuossa kunnossa me se osastolle jätettiin



Klo 11.30 kirurgi soitti leikkaussalista, että kaikki on kunnossa ja nappulaa kursitaan kiinni parhaillaan!!

MEÄN ELÄMÄ ON IHANAA JA TÄYDELLISTÄ!



Ja tässä kunnossa teholta löydettiin!