Letkut vähenee - pidot paranee

Menimme ensimmäisen kerran teholle tänään klo 13.30 vierailuajan alkaessa. Napero oli hereillä ja veti pullon kyljet lommolla maitoa naamaansa. Onhan se varmasti vähän haastavaa syödä noin, kun pikkuriikkisiin sieraimiin on survottu happiviikset ja nenä-mahaletku. Ruokailun jälkeen hippi jaksoi hetken kikkailla ja piereskellä hereillä ennen kuin täysi vatsa ja isän lämmin sormi nyrkissä veivät voiton ja uni saapui. Päivän ensimmäinen vierailuaikahan oli ollut jo 8-9 aamulla, mutta teimme kylmäsydämisen päätöksen olla menemättä silloin ja maltoimme odottaa siihen puoli kahteen, eli seuraavaan vierailuaikaan, asti.

Rääpisköltä oli nyt myös vasen käsi vapautettu piuhoista. Tosin se on kiinnitetty - samoin kuin oikeakin puoli - sideharsolla sängyn laitaan, koska nappula kuitenkin repisi piuhat irti silmänräpäyksessä jos kädet olisivat vapaina. Eilen hieman kohollaan ollut lämpö on laskenut normaaliksi ja kaikki vaikuttaa olevan hyvin. Nyt teholta normaaliosastolle siirtyminen on enää kiinni siitä leikkaushaavasta lähtevästä putkesta (kanyyli?). Ainoa kipulääke tänään on ollut panadol suppo, eli pimu vierottuu morfiinista ennen kuin ehti kunnolla edes koukuttuakaan siihen.

Vastasyntyneenähän Oulussa piupana poisti omatoimisesti nenä-mahaletkunsa, kun hän päätti alkaa kunnolla harjoittelemaan pulloruokaa. Me saimme lääkäriltä silloin vuorokauden aikaa todistaa, että nappula pärjää ilman kyseistä letkua ja olihan se haastava päivä: toinen syötti pullosta unista nappulaa ja toinen kutitteli beibiä korvasta ja yritti pitää häntä hereillä sen aikaa, että saataisiin edes se 20ml uppoamaan. Kun pullon pohja oli näkyvillä, rääpiskö sai nukahtaa ja me veivasimme voitontanssit =) Ja sama show parin tunnin päästä uudelleen. Letkua ei sitten enää laitettu takaisin, vaan nuppu päästettiin kotihoitoon.

Osastovierailun jälkeen kävimme syömässä ja sen jälkeen olikin jo sama leiriytyä vanhempainhuoneeseen odottamaan kutsua tehon puolelle. Teho-osastolla on se systeemi, että ensin päästään vanhempainhuoneeseen. Siellä poloiset istutaan ja odotetaan sitä hetkeä, kun nappulan omahoitaja kutsuu nimellä vanhemmat sisään osastolle suoraan hoitohuoneesta käsin ja avaa oven sähkölukon. Tuolle osastolle ei niin vain mennäkään kuikuilemaan ja hengailemaan. Me nyt sitten oltiin tiellä hieman pidempi huikonen tällä kertaa. Klo 15.15 istahdettiin vanhempainhuoneen (jolle minä olen antanut hellittelynimen brausebad) soffalle ja vasta tasan viideltä päästiin neitosen luokse. Olen varma, että jonakin kauniina päivänä odotushuoneen nurkasta löytyy muumioitunut pariskunta, jonka olemassaolo on ehditty jossain vaiheessa unohtaa. Meille tosin annettiin väliaikatiedotus ovipuhelimen kautta, jotta tietäisimme, että odotuksemme tullaan jossain vaiheessa palkitsemaan.

Toisen vierailun ajan sankaritar nukkui 99% ajasta. Hieman hän raotti toista silmäänsä, kun kuuli tutun kaakatuksen sängyn vierestä, mutta eipä äitimuorin jutut jaksaneet kauaa kiinnostaa. Yritin kysellä leikkauksen yksityiskohtia hoitajalta, mutta hän ei osannut kertoa minulle niistä. Toivottavasti jossain vaiheessa vielä voin kysellä joltakin asiantuntijalta esim. siitä, miten tytön kroppa on jäähdytetty leikkauksen aikana ja minkä tähden? Ja onko nappulalla nyt goretexia pumpussa?

Meillä olisi edessä vielä kertakierros sairaalalla klo 20.30 vierailulle. Joskohan siinä vaiheessa beibi alkais olemaan iltavillissään - ainakin kotona siihen aikaan on normaalisti ollut aikamoinen eläintarha pystyssä yhden down-tytön toimesta. Toki, onhan osastolla varmasti aineet joilla iltavilli rauhoitetaan nopsaan jos piuhojen kiinni pysyminen alkaa olla uhattuna. Lääkäri varoitteli meitä siitä, että yleensä sydänleikkauksen jälkeen varsinkin downeilla tulee sellainen aika "riehakas" aika - siinä otetaan kiinni sitä eläväisyyttä, mikä alkuvaiheessa on hävitty "taviksille" pumppuvian takia. Meillä tosin nappula on saanut sellaisia riehumiskohtauksia iltaisin, että aina ei silmä ole ehtinyt liikkeisiin mukaan jalkojen ja käsien viuhtoessa niin julmettua vauhtia. Joten hieman jo hirvittää, minkälaisen mellakan se sitten tulee saamaan aikaan kotosalla..
Taidan kohta uskaltaa luopua minun onnenamuletistani. Mulla on ollut leikkausaamusta asti ranteen ympärillä beibin tuttiketju rannekoruna. Se tuoksuu ihan omalle pikkuiselle ja tuo äidille turvaa. Tästä roikkuva tutti on nappulan lohtuna teholla, joten me ollaan ihan samiksia nappulan kanssa.

Lounashetki

Tässä on jo huomattavasti vähemmän piuhoja kuin eilen