Siinä ne vain seisoo valkoisissa takeissaan ja ravistelee maailmaa: "Tahdistimen johdot poistetaan huomenna ja alustavan suunnitelman mukaan kotiutuspäivä on keskiviikko". Mitäpä siihen sitten muuta voi, kuin aloittaa hillittömän huutoitkun ja juosta pihalle soittamaan pupulle. Paz säikähti puhelimen toisessa päässä, että onko jotain vakavaa tapahtunut kun en itkultani pystynyt puhumaan aluksi.
Onnesta sekopäisenä hyppäsin jopon selkään ja veivasin mäkkitalolle varaamaan lentoliput ja kertomaan kaikille vastaantuleville (mukaan lukien tuossa risteyksessä tietöitä tekevä kaivurikuski. Hän ilahtui kovin, tai ainakin näytti yllättyneeltä) että me muuten lähdetään täältä ylihuomenna kotiin. Jos olisin vähänkin pessimistisempi, niin lisäisin tuohon lauseeseen sen kohdan, jossa puhutaan siitä että "jos mitään komplikaatioita ei tule" mutta tahtonaisena olen päättänyt, ettei mikään tule estämään meitä lähtemästä pohjoiseen paranemaan. Ihana koti, sauna, oma sänky ja omat pienet rutiinit odottavat.
Pari puhelua, nettihetki finskin sivuilla ja hommat on pulkassa. Lento kotiin lähtee keskiviikkona klo 16.00 ja me ollaan tunti ja viisi minuuttia myöhemmin Oulunsalon kentällä jossa isä on toivottavasti kädet pitkällä odottamassa tytärtä kotiin. Aivan uskomatonta, kuinka nopeasti kaikki kuitenkin on mennyt. Tänne tullessa olin siinä uskossa, että sairaalassa menee - mikäli kaikki menee oppikirjojen mukaan - ainakin se pari viikkoa. Nythän tässä tulee vain kuusi hoitopäivää, kun se ensimmäinen päivä (13.7.) oli pelkkiä tutkimuksia ja napsukka tuli kuitenkin meidän viereen mäkkitalolle vielä yöksi.
Näiden hoitopäivien aikana on tullut aika paljon pohdittua omaa vanhemmuuttaan ja suhtautumista sydänsairaaseen lapseen. Todellisuus on kuitenkin ollut se, että tämä on ollut ehkä enemmänkin sitä sairaanhoitoa ja vasta sen jälkeen lapsenhoitoa ja ehkä osittain nappulan "oikea" elämä alkaa vanhempiensa silmissä vasta tämän leikkauksen jälkeen. Onneksi kollegoiden puolelta on tullut hyvin paljon samanlaista viestiä, eli en vielä kategorioi itseäni siihen Maailman Huonoin Äiti -sarjaan. Kuitenkin tämä leikkaus on ollut iso riski, enkä ole uskaltanut paljon suunnitella elämää sen jälkeen. Vaan kaikki on rytmitetty niin, että mitä ehtii tehdä ennen leikkausta ja muut hommat on jääneet siihen hämärään aikaan leikkauksen jälkeen suoritettavaksi. Nyt voin sanoa ääneen sen, että me tullaan vielä parin vuoden sisään tekemään maailmanympärysmatka beibin kanssa, reitti on jo suunniteltu. Nappula on meidän maailman tärkein ihminen, suurin ihme, ja antanut meille elämän. Nyt on meidän vuoro kiitokseksi näyttää tirppanalle koko maailma ja sen ihmeet.
Hoitopäivä meni onnen autereissa leijuen. Napsukka oli hyvällä tuulella ja hereillä melkein koko päivän. Ruokasuola on lopetettu, joten yökkäilyä tulee vähänlaiseen. Lääkkeistä menee enää panadolin mixtuura ja nesteenpoistolääke. Ventolinea ei enää hengitellä, morfiiniakaan ei heru - eli sarvet lähti tänään pois. Iltapäivän nappula vietti jopa ilman saturaatiomittaria pelkät sydänlätkät rinnassaan =) Ja tietty ne kauko-ohjaimen johdot on vielä tänään olleet paikoillaan (tahdistimen piuhat). Sain kylvettää tänään nappulan. Käsittely on hieman haastavampaa taas hetken ajan, kun beibiä ei saa nostaa kainaloista - eli tämä on tavallaan paluu pikkupikkupikkuvauva-aikaan - käsi niskan ja pepun taakse ja siitä nostetaan. Mutta eiköhän tämä 4-6vkoa varovaista käsittelyä mene kuitenkin nopeasti.
Nyt aluksi meidän täytyy hypätä tiuhempaan OYS:sissa kontrolleissa tuon sydämen kanssa ja tietty napsukka on loppuikänsä sydänpotilas. Mutta näiden näppäinten mukaan jatkuvaa lääkitystä ei tulla tarvitsemaan alkujuttujen jälkeen ja jatkossa kerran vuodessa kontrolli riittää vallan mainiosti.
Minun täytyy alkaa suunnittelemaan pakkaamista. Jostain täytyy taikoa pakkausteippiä tuon telkkarin saamiseksi säällisesti pakettiin, ja huone täytyy siivota. Mutta sitten olenkin aika kypsä lähtemään himppeen. Tuntuupa hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti