Hilpaisin aamulla K4:lle puppelin luokse. Askeleen keveyttä lisäsi se, että pääsin isän kanssa samalla taksilla kun hän läksi lentokentälle ja kotia päin. Nuppuliini odottelikin jo huoneessa mutsiaan ja palkitsi minut leveällä hymyllä. Aamuvuoroon töihin tullut hoitaja kertoi, että beibi on pitänyt huolen aamun huumoripläjäyksestä koko osaston hoitajille, kun hän on pitänyt tämän meille niin tutun: "näin laulan ja nauran omalle peilikuvalleni vähintään vartin putkeen" -esityksen.
Puolenpäivän maissa käytin tytön äkkipikaisesti keuhkokuvassa ja jäimme odottelemaan päivän pakettiin saamista. Gummitätsy kävi ruokkimassa henkistä ja fyysistä oloa meille kummallekin ennen kuin pakeni rippijuhliin toiselle puolelle kylää. Sitten olikin vuorossa lääkärinkierto. Keuhkokuvat olivat olleet hyvät - se oli se positiivinen osuus. Keuhkoverenpaine on liian kohollaan, eli kaulakatetrista ei vielä luovuta, lainatakseni lääkärin sanoja: "koska jos joudutaan nopeisiin toimenpiteisiin niin se helpottaa huomattavasti tilannetta". Great. Lisäksi lääkäri tuumaili ohimennen, kuuluisiko tyttö K4:n vai tehon potilaaksi. Kylläpä nyt on levollinen mieli ja tyyni olo kun saa alkaa sen perkeleen pelkäämisen siitä, pettääkö pumppu ja millä hetkellä. Onneksi siskoksi naamioitunut (kyllähän niitä vierailijoita rajoitetaan tälläkin osastolla) ystävä tuli pipaisemaan väärältä puolen kaupunkia, jääkiekkokisoja ja helsinki city maratonia uhmaten. Helpottaa kun saa hetken avautua, vaikka se varmasti on turhauttavaa niille korville mutta kun on pakko. Jaettu huoli on puolikas huoli - ainakin vahvasti uskon niin. Ja beibikin saa parempaa hoitoa kun äiti saa välillä valuttaa omaa pahaa oloaan muiden niskaan.
Eipä siinä, ensi viikon aikataulut uusiksi. Pas tulee maanantaina takaisin tänne tyttönsä iloksi ja vaimonsa tueksi - jos käy niin että beibi joutuu takaisin teholle tai jotain muuta tapahtuu, niin me ollaan kuiten koko perhe täällä maanantaista lauantaihin asti (siihen saakka on saatu tuuraajat töihin). Ja kun kerran tuo majapaikkakin on kuosissaan, niin mikäpä tässä köllötellessä, kunhan vain hanskataan nämä pari päivää ennen kuin iskä tulee.
Nappulahan on ottanut tämän osastolle siirron ihan mallikkaasti. Se jaksaa syödä, kakkailla, lauleskella ja bravuurinumeroksi on näemmä muodostunut tämä "näin räplään ihan huomaamattomasti kaulakanyylejä" -leikki jossa se yrittää itsenäisesti kumota lääkärin lausunnon niiden tarpeellisuudesta. Meillä oli tämän päivän aivan jumalainen hoitaja (jolla itsellään on 19-vuotias down-tytteli). Beibihän tietty kujerteli silmät sirrillään hoitajalle ja sai hänet tekemään vaikka ja mitä temppuja. Hetkittäin tuntui, että minä äitinä olen liikaa tässä huoneessa kun niillä oli niin mukavaa kahdestaan.. Ihania ovat nämä työntekijät täällä, sitä ei käy kieltäminen laisinkaan. Tällä reissulla meillä on ollut ilo nähdä myös hieman varttuneempaa sakkia työpuvuissaan sairaalassa, mutta se johtunee siitä että edellinen leikkaus oli heinäkuussa ja silloin "normaalit" ovat kesälomilla ja tuuraajat - tässä tapauksessa kolme-neljäkymmentä vuotta nuoremmat hoitajat - olivat duunissa.
Pettynythän minä olen, aivan törkeän pettynyt. Mutta kun palataan ajattelussa alkujuurille niin olen tyytyväinen siitä että tyttö On - olen tyytyväinen siitä että tyttö on herännyt - siitä että hän tunnistaa minut ja osaa vierastaa hieman muita - hän syö, juttelee ja tekee niitä tavallisia juttujaan. Eli tässä on kyse vain kotiinlähdön venyttämisestä hiukan, ei sen isompaa - toivottavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti