sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Luonnonilmiöitä

Tänäkin aamuna, kuten niin monta kertaa aiemmin, otin osaa tähän joka-aamuiseen vanhempien aamuvaellukseen. Seitsemän ja puoli kahdeksan välillä mäkkitalon keittiöön kokoontuu hiljaisten vanhempien ryhmä pieneen aamupalarituaaliin, jonka jälkeen alkaa vaellus kohti Lastenklinikkaa. Joku pyöräilee, joku kävelee lastenvaunujen kanssa ja jotkut jopa uskaliaasti autoilevat tuossa ratikoiden ja paikallisliikenteen bussien viidakossa. Mutta kaikilla on sama määränpää, vain sairaalan kerrokset vaihtelevat. Sama ilmiö toistuu puoli yhdeksän ja yhdeksän välillä illalla kun väsyneet vanhemmat saapuvat vaisuun taloon viettämään hiljaista yötä jatkaakseen samaa kaavaa taas aamulla.

Pikkuhippi oli hereillä minun tullessani sairaalalle, yö oli mennyt nukkumisen merkeissä. Juuri ennen saapumistani verenimijät olivat käyneet kiusaamassa tyttöä, joten äiti palkittiin puuttumisesta räyhäämällä. Ehdin kuiten parahiksi sydänfilmin ottamiseen, joten se toivottavasti hieman helpotti hoitajien työtä kun nappulalla oli joku jota syyttää huonosta elämästään.

Filmin ottamisen jälkeen olimme riisumassa tytteliä punnitusta varten kun eilinen lääkäri puhalsi huoneeseen ja alkoi valmistella nappulaa tätä päivää varten. Ohjelmassa oli tahdistimen piuhojen poisto ja kaulakatetrin korvaaminen päähän laitettavalla. Edelleenkin hänen mielestä nappulan keuhkoverenpaineet on liian korkeat ja täytyy pitää jokin väylä auki mahdollisten äkillisten tilanteiden varalta. Kaulakatetri oli kuiten alkanut niin reilusti vuotamaan juuresta ja ilmeisesti osa siitä oli jo ehtinyt tukkeutuakin niin se vaihdettiin tuohon pääreikään. Minullahan ei tunnetusti hermo kestä tuollaisia toimenpiteitä, joten pakenin pikapikaa paikalta itkeskelemään pihalle, käytävälle ja lopuksi vielä vanhempien lepohuoneeseen.

Tulisipa huominen pian niin saisin isän tänne kurjuutta jakamaan. Vaikka tietysti se hyvä puoli yksin olemisessa on, ettei tarvitse huolehtia pätkääkään toisen viihtymisestä, mutta kyllä juttuseura olisi poikaa. Näillä näppäimillä täällä on hurahtanut viikko. Edellisellä kierroksella, vaikka leikkaus oli silloin isompi, me olimme päässeet jo eilen pois. Nyt tuntuu siltä, että tässä on vastustanut aivan kaikki, eikä vieläkään olla selvillä vesillä. En edes uskalla ajatella, mitä stressi on tehnyt omalle päänupille saati terveydelle, keuhkot on ainakin moneen kertaan tervatut, koska tupakkaa menee aivan järjettömän paljon enemmän. Mutta kunhan me tästä selvitään, niin jotenkin tämäkin homma palkitaan se on aivan varma. Ehkä en voi vielä lähimpään 20 vuoteen ostaa sitä Dodgen Chargeria tai varata lepolomaa Bahamalla, kiitos asuntolainan, mutta jotain on keksittävä kun vain tästä mankelista selvitään.

Muuten päivän kulkua värittivät välipalat, testailut (verenpaineet), lääkkeiden otto ja päiväunet. Hieman virkeyttä toi mymmelin kanssa käyty pikainen videopuhelu jossa beibi esitti 20 sekunnissa kaikki temput ja lopuksi vielä huiskutti heipat ennen kuin sain sen verran kylmää silmää hoitsulta että sammutin puhelimen. Tehollahan kännykän käyttö on sallittu niin kauan kuin toisten potilastietoja ei kantaudu puhelimitse muualle, mutta tällä osastolla se on periaatteessa kielletty. Tosin sekin sääntö joustaa aika reilusti ja on hoitajasta kiinni, saako puhelinta käyttää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti