Pikkukylän onni ja autuus

Torstai

- päiväkotiin ilmoitettu - tsek
- puheterapeutille ilmoitettu - tsek
- työhommat kuosissa lauantaihin asti - tsek
- hotelli Helsingistä varattu - tsek

Soittelin tänään Raahen sairaalan laboratorioon ja varmistelin, onko Helsingistä laitettu lähete nappulan perjantaiseen crp-testiin. Ei ollut ei, joku epämääräinen faxi oli tullut, mutta koneelta ei löytynyt minkäänlaista määräystä. Hoitaja neuvoi minua soittamaan uudestaan Lastenklinikalle ja hoputtamaan lääkäriä kirjaamaan määräys. Ihan niin pitkälle en ehtinyt, ennen kuin toinen labrahoitaja soitti perään ja kertoi kirjanneensa beibin määräyksen ihan itse koneelle. Kyseessä oli meidän entinen työntekijä, joka teki välivuoden meidän firmassa töitä ja lähti sitten opisekelemaan labrahommia.) Olenhan muistanut sanoa, että pikkukylät on maailman parhaita paikkoja? Täällä asiat hoituu nopeasti, jouhevasti ja ilman turhaa byrokratiaa. Ja tietty se maalaisjärki on mukana näissä jutuissa hyvinkin voimakkaasti pikkukylissä.

Huomenna klo 9.40 isänsä käyttää nappulaa verikokeessa ja sen jälkeen jännitetään tulosta. Vielä eilen posti ei tuonut vihreäreunaista kirjekuorta, eli en tiedä, ilmoittaudutaanko me Lastenklinikalle maanantaina klo 08.00 vai myöhemmin. Tieto olisi olennainen siitä syystä, että tälläkin kertaa me mennään omalla autolla ja vaihtoehtoina on se, että a) lähdetään heti sunnuntain työvuoron jälkeen klo 21.30 ajamaan kohti Helsinkiä - silloin me oltaisiin jota kuinkin klo 08. aikaan paikan päällä. Vai b) nukutaan muutama tunti ja lähdetään sitten liikenteeseen, jos ilmoittautuminen sopii vähän myöhemmin. Itse kannatan vaihtoehtoa B, toivottavasti se sopii myös Lastenklinikan aikatauluihin.

Suussa maistuu sappi koko ajan. Töissä käy tasaisin väliajoin takapihalla huutamassa ja itkemässä. Autolla ajaessa ajatukset pääsevät harhailemaan ja olkapään peikko huutaa isolla äänellä. Kurkussa on koko ajan möykky ja itku ihan nurkan takana. Hermoja ei ole, tupakkaa palaa enemmän kuin venäläisellä huoltoasemalla ja kierrokset nousevat nollasta sataan alta sekunnissa.

Ukki järjesti vielä lisäjännitystä tähän päivään kaatumalla postinhakureissulla mopolla. Tosimieshän ei kypärää käytä, joten pää sai aikamoisen tällin. Äiti soitti aamulla paniikissa siitä, että isä on kopittanut ja verta tulee päästä ja jalasta ja ambulanssi on jo matkalla. Yritin olla rationaalisena järjen äänenä ja hoitaa eläinten uudelleensijoittelun niin, että mutsi pääsee ukin luo sairaalalle. Niinpä meille tuli yksi ylimääräinen tyhmä koira tänne joksikin tunniksi pyörimään jalkoihin ja karkailemaan etuovesta. Raahessa tehdyn paikkaamisen jälkeen, ukin pyörryttyä, hänet päätettiin siirtää Ouluun - eikä mummoa huolittu mukaan (koska hän jos kuka on panikoija). Nyt mymmeli odottaa huolesta umpisolmussa infoa Oulun sairaalalta, eikä ehdi murehtimaan meidän asioita. Toivottavasti se äijä pääsee pian pois, jotta voin käydä lyömässä sitä pesäpallomailalla päähän ja ripittää typeryydestä. On tässä huolia ihan omasta takaa, ei niitä noin pitäisi saada lisää.

Parin päivän teemana on ollut: "kunhan me tästä selvitään, niin..." Melkein joka toinen lause on alkanut noilla sanoilla. Nyt minua eniten korpeaa ne kommentit, joissa sanotaan että "kyllä se menee hyvin" - katsoppas kun kukaan ei tiedä, miten se tulee menemään, minä kaikkein vähiten. Mutta toivoa täytyy, että kaikki menisi hyvin ja sujuvasti, koska edelleenkin tuo nappula on hienointa meidän koskaan tekemää.

Scandic Parkista on huone varattu yhdeksi yöksi. Minä protestoin viimeiseen asti siihen läävään menemistä, mutta pakko kait se on mennä. Käytiin kevätreissulla Helsingissä ja yövyttiin samaisessa paikassa ja siitä reissusta jäi kevyt lietelannan maku suuhun kyseistä paikkaa kohtaan. Mutta minkäs teet, kun puoliso vaatii suu vaahdossa juuri siihen hotelliin menemistä? Ärh. Huomenna voin vasta soittaa Mäkkitalolle ja kysellä tilaa, mutta tuskin sieltä, ainakaan ensimmäiseksi yöksi, nukkumapaikkaa saadaan.

Pelottaa, ahdistaa ja ketuttaa. Haluaisin olla ihan zen - mutta olen kaukana siitä.