Kuka voisi kellot seisauttaa?

Tuomion hetki lähestyy, vaikka minä teen kaikkeni ettei aika vilistäisi sormien läpi. Ylihuomenna tähän aikaan hyppäämme Lastenklinikalle osastolle K4 ja sitä seuraavana aamuna on leikkaus. Tämä ilta mun täytyy vielä olla superhypertehokas ja kaikille kiva täti työhommissa, mutta sen jälkeen voin alkaa täysillä panikoimaan.

Tosin se paniikki on jo kietonut luiset sormensa sydämen ympärille. Minä olen täysin lamaantunut kauhusta, ei onnistu pakkaaminen, ei onnistu siivoaminen, ei onnistu asioiden järjesteleminen sellaisiksi että voin olla poissa hetken - tai vuoden jos tarvis on. Jostain on vaan hiipinyt sisimpään järjetön kauhu joka kuiskii korvaan tarinoita siitä, kuinka monta kertaa me ollaan jo pelastuttu, olisiko nyt jo tilastopoikkeaman tilastopoikkeamapaikka?

Jonohoitaja soitti hetki sitten. Etenemme aikataulun mukaan, ellei mitään erikoisempaa tule väliin. Hän samalla tuhosi minun toiveet pikkuriikkisestä katetrileikkauksesta lukemalla otteen osastolla odottavasta kirurgin kirjeestä - ehei - me mennään taas pitkän kaavan mukaan avosydänleikkaukseen. Odotettavissa on muutama päivä teho-osastolla ja sen jälkeen noin viikko K4:llä. Fuckingshitanimal.

Tänään puolenpäivän jälkeen soitan uudestaan mäkkitalolle, että onko meille petipaikkaa siellä vai menemmekö alkuperäisen suunnitelman (ja varauksen) mukaan sairaalan lähistöllä olevaan Scandiciin. Matkalaukut on tuotu varastosta ja olen hahmotellut pientä listaa mukaan otettavista tavaroista.

Oman haasteensa pakkaamiseen tuo se, ettei vielä ole 100% varmaa että toteutuuko leikkaus. Mikäli leikkausaika perutaan viime tingassa, me otamme jonkun äkkilähdön pois vappua metelöivästä Helsingistä ja palaamme keskiviikkona koko sakki kotiin ja töihin. Eli innovatiivisesti saan pakata sairaala-kaupunkiloma-yhdistelmäkamat mukaan.

 Suurimmaksi ongelmaksi ja parisuhteen kynnyskysymykseksi pakkaamisen suhteen näyttää nousevan tällä kertaa televisio. Mäkkitalossa kun huoneissa ei ole omaa telkkaria ja minä kun en ole tottunut vääntämään siitä, katsotaanko ventovieraiden kanssa potkupalloa vai curlingia ja kenen hallussa kaukoheitin on. Edellisellä kierroksellahan me pipastiin ostamassa telkkari, mutta nyt on probleemana se, otetaanko se tv ihan oikeasti fyysisesti mukaan vai otetaanko tämä äärimmäisen epävarma läppäri jossa on tv-sovellus mutta sökö akku vai miniläppäri jossa akku toimii mutta telkkari ei.. Se mikrotukihenkilö jolle herkkänä hetkenä sanoin "tahdon" näyttää ihanan ikätasoisesti omaa tahtoaan ja on heittäytynyt hankalaksi juurikin tuon tv:n suhteen. MM-lätkä alkaa 4. päivänä eikä silloin varmasti ole muita kanavia näkyvissä ja ne voi huutaa läpi ja neuvoa pelaajia sosiaalisesti yhteisissä tiloissakin (toim.huom. meidän perheessä vain vaimoväki on fanaattinen lätkäntuijottaja). Mutta tuo tv:n nouseminen inttämisen aiheeksi myös osaltaan kertoo siitä jännitysnäytelmästä missä me elämme, kun ei mistään oikeasta asiasta voi vääntää tai muuten purkaa hirvittävää jännitystä ja pelkoa tulevasta.

Nyt voin vielä pari tuntia kulkea haamun lailla kotona ja pysähtyä aina muutaman askeleen jälkeen huokailemaan ja ehkä vähän itkeskelemäänkin. Sitten vedän pellepuvun päälle, vien nappulan mummokerhoon hoitoon iltapäiväksi ja lähden yrittämään työhommia.