Päästiin klo 16 vierailulle teholle. Siellähän se beibi kolmoshuoneessa lepäili piuhaviidakossaan. On tässä näemmä matkan varrella toleranssi hieman noihin hoitotarvikkeisiin muuttunut, me ollaan ihan selvästi päästy aivan liian helpolla vajaan vuoden ajan kun tuo määrä letkuja tuntui todella pahalta.
Vielä pahemmalta tuntui kun hoitaja kertoi beibin saaneen aika voimakkaan rytmihäiriön teholla ollessaan ja hänelle oli pitänyt potkia lisävauhtia painelemalla. Nyt nappulan ympärille hääri koko ajan kaksi hoitajaa ja kardiologi oli käynyt tarkastamassa tilanteen. Isä laski että nappulaan menee yhdeksää eri ainetta ja hänestä lähtee kymmenkunta piuhaa monitoreihin ja mittareihin. Tytär pidetään nukutettuna näillä näkymin ainakin huomisaamuun saakka juurikin noiden rytmiongelmien vuoksi. Edellisellä kierroksella leikkauspäivän iltana napsukka pääsi hengityskoneesta irti ja seuraavana päivänä hän otti jo maitohuikkaa. Mutta ei nyt. Hengityskone irrotetaan sekin vasta sitten kun nukutuksesta luovutaan.
Minut jäädytti hoitajan esittämä kysymys siitä, missä me olemme yötä.. Se tuli sitten sellainen vappu ettei puhelinta jätetä hetkeksikään silmistä ja polkupyörät on nokka sairaalalle päin ulko-oven vieressä koko ajan valmiina lähtöön. Menettämisen pelko, sehän tässä kaikista pahimmalta tuntuu. Meidän elämään ei jää yhtään mitään hyvää ja kaunista jos me menetetään tuo lapsi.
Seuraava vierailuaika alkaa puoli yhdeksältä. Me mennään silloin sairaalalle, ellei soittoa tule siinä välissä.
Nyt jostain pitäisi löytää paljon positiivista energiaa ja optimismia. Ei löydy, ainoastaan hiljainen pyyntö kaikille jumalille; antakaa meidän jo olla rauhassa, tehkää jotain hyvää sen sijaan että kiusaatte pientä down-tyttöä ja hänen perhettään!
Voi herranen aika, pidetään nyt kaikki raajat ja maailmaniskojen jumalat oikeis asennoissa, että kaikki menee parhaiten päin. Ootte mieleesä, nonstoppina!
VastaaPoista