lauantai 24. tammikuuta 2015

Onnenpotkuilla eteenpäin

Teholta osastolle. Lääkityksiä puretaan, piuhoja vähennetään ja ruokaa tulee tasaisin väliajoin. Nuppu virkistyy silmissä, eilen (perjantaina) käytiin jo hatarin jaloin seisomassa vaa'alla ja potallakin on istuskeltu muutaman kerran.

Isä lähti tänään aamusella ajamaan kohti pohjoista ja iltavuoroa. Me ollaan beben kanssa nämä loppupäivät taas akkaparina täällä. Arvioitu kotiutuspäivä on maanantai. On todella terapeuttista saada nähdä tämänkaltainen menestystarina toipumisessa sen toisen leikkauksen jälkeen.

Tätä leikkausta on pelätty, kammottu ja odotettu pari vuotta. Tuntuu uskomattomalta, että nyt se on tehty ja kaikki on toistaiseksi hyvin. Mun kroppa purkaa hiljalleen sitä parin vuoden stressiä, yllätin itseni kanttiinin jonossa torstaina tärisemästä. Vapisin koko akka päästä varpaisiin, limsapullo vatkasi käsissä ja olin varma että pyörryn puolen minuutin sisään. Maksoin ostokset ihmettelevien silmien alla ja painuin pihalle rauhoittumaan. Myöskin spontaanit itkukohtaukset tulevat milloin sattuu. Ajatus harhautuu menneeseen kahteen vuoteen ja samalla hetkellä kurkkua alkaa kuristamaan ja vedet lykkää silmistä läpi. Menettämisen pelko on kulkenut kannoilla niin pitkän aikaa, ettei sitä hetkessä siitä karisteta. Aika armahtanee myös äitiä.


Pappa ja pädi, mitä muuta tarvitaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti